Elämää tilapäiskodissa

Tilapäiskotimme Hannu esittäytyy ja kertoo, kuinka päätti ryhtyä tilapäiskodiksemme.

Eletään elokuuta 2015.

"Hei, sähän oot joskus mulle puhunut, että oot miettiny uuden kissan hankkimista? Olisko sulla kiinnostusta lähteä Pesulle tilapäiskodiksi, niillä on vähän tilanne päällä tällä hetkellä...?"

Näillä sanoilla mun naapuri lähestyi mua elokuussa. Tämähän olisi ratkaisu koko asiaan. 

Meillä on aikaisemmin ollut kaksikin kissaa, mutta molemmista on jo aika jättänyt, eikä uuden, oman kissan aika vaan tuntunut oikealta. Ryhdyin miettimään asiaa, ja pienen suostuttelun jälkeen lupauduinkin auttamaan. Lokakuun alussa sitten ovikelloa soitettiin ja ovelle ilmestyi kantokopeissaan kolme kissaa; yhdet siskokset, ja musta kollipoika. Tästä se sitten lähtisi.

 

 Pari viikkoa oli pientä sotatilaa, taisteluja, "tönimistä". Siskokset pitivät tuota mustaa kollia aivan pilkkanaan, vaikka etukäteen muuta ajattelinkin. Oli pakko ottaa puhelin käteen, ja soittaa. "Ei tästä hei tuu yhtään mitään. Toi kolli asuu makuuhuoneessa, ja siskokset ei anna sille yhtään armoa..." Siskoksille alettiin etsiä muuta paikkaa. 

 

Justiina

 

Vanhemman tyttökissan ristin Justiinaksi. Arvaatte varmaan, miksi. Justiina oli toisaalta aivan helmi, vaikka siitä lähtikin ihan hulluna karvaa. Ei ollut sohva enää musta. Olisihan tuo pitänyt muistaa vanhastaankin. Onneksi siskokset löysivät uuden tilapäiskodin ihan läheltä. Ei kun kissat laatikoihin, ja kohti uusia seikkailuja. Kuulemma heillä menee kahdestaan oikein kivasti. Kollilla kesti kaksi päivää tajuta, että siskokset ovatkin jo muualla. 

 

"Joko ne meni?"

 

 Sen jälkeen tuosta kollista tulee aina vain uusia piirteitä esiin. Onhan tuo hellyydenkipeä. Ahmatti. Pötkö. Mutta se on tosi kiltti myös. Ja hänellä on todella isot silmät. 

 

"Jotta näkisin ruokakuppini paremmin."

Nimesin kollin Rudolfiksi, koska hän on musta ja hänellä on valkoinen parta. Rudolf tykkää tulla nukkumaan sänkyyn, joko kainaloon, tai sitten ihan kylmästi tuohon rintalastan päälle. Herra tykkää myös olla kirjahyllyn tai kaapin päällä. Kun on tuollainen pötkö, niin tuo siirtyminen tuonne korkeuksiin ei välttämättä ole se kaikkein sulavin, tai akrobaattisin taidonnäyte. Mutta eipä ole myöskään huomaamaton! Rudolf tykkää myös leikkiä paljon. Varsinkin ne sellaiset höyhenjutut on kivoja, joskaan ei pitkäikäisiä. Onneksi niitä saa sitten kaupasta lisää, tai Pesun varastolta, jos joku on niitä sinne lahjoittanut. 

Harjaamista on kans harjoiteltu. Tai no harjoiteltu ja harjoiteltu, tuossahan se menee kaiken muun ohessa. Masusta voi rapsuttaa, mutta omalla vastuulla. Syliin ottaminen menee samaa rataa. Rudolf tulee kyllä syliin, jos siltä itsestä tuntuu. Tästä pojasta saa joku vielä oikein hyvän kaverin itselleen. Ainakaan keittiöön ei koskaan tarvitse mennä yksin ;)

Mikäli kiinnostuit Rudolfista, ota yhteyttä puhelimitse 045 657 2148. Teemme tätä työtä omien palkkatöidemme ohella, joten jos emme heti vastaa, soittele myöhemmin uudelleen!

Karvantuottajat kaverina

Keväällä karvanlähtöaika teettää pientä lisähommaa. Useamman lemmikin kodissa taistelu karvakasoja vastaan pyörii ympäri vuoden, vaikka pimeään vuodenaikaan villakoirat nurkissa ei onneksi niin häiritse. Hoitokissojen myötä meille tuli valkeaturkkisia eläimiä, ja sepäs toikin uutta väriä taloon. Jännä juttu, että mustasta kissasta näyttäisi irtoavan vain harmaata alusvillaa, mutta valkoisesta vain valkoista karvaa. "Hauskinta" valkoisen katin kanssa on tietysti mustat vaatteet, mutta näin kevättä kohti voisikin vaihtaa pirteämpää väriä päälle. Nyt meillä on ensimmäinen pitkäkarvainen hoidokki, juuri sopivasti kun kevätaurinko alkaa valaista nurkat...

Karvataisteluun on aseistauduttu meillä lähinnä niin, että joka huoneesta löytyy vaateharja. Sellaisia tavallisia kangaspintaisia malleja. Ihan halvimpia ei kannata ostaa, eivät vaan kestä. Joihinkin pintoihin teippiharja tehoaa paremmin – kuten lähtökiireessä villakangastakkiin –, mutta teippi on kurjaa kertakäyttökamaa, jota kuluisi rullakaupalla, joten yritän välttää sitä.

Pölyhuiskako..?

Monet suojaavat sohvan peitteellä, mutta itsellä menee vähän hermo niihin, kun viltit eivät pysy paikallaan ja karvan irrottaminen taas niistä on hankalaa. Eräät meillä myös mielellään kaivautuvat karvoineen viltin alle…

Kunnon harja/kampa on myös välttämätön apu – sikäli kun karvatehdas suostuu harjattavaksi. Toiset nauttivat paljon kammattavana olemisesta, mutta uusien arkojen hoitoeläinten kanssa menee kauan aikaa, ennen kuin ne saa tottumaan harjaan, jos koskaan.

 

Ja tätä riittää :)

Hyvään imuriin kannattaa ehdottomasti sijoittaa, niissä on valtavia eroja. Viimeksi imuria ostaessani tutkin kauan vaihtoehtoja ja valitsin järeän testivoittajan, ja hyvä kone onkin ollut. Lisäksi voi hankkia erityisiä lisäsuuttimia, jotka irrottavat karvan hyvin kangaspinnoilta ja ovat hellävaraisempia sohvalle. Sellaisia kaupataan nimenomaan lemmikkikotien tarpeisiin.

Kunpa sitten vain jaksaisi imuroida useammin kuin kerran viikossa – vilkaisu sukanpohjaan motivoi. Tai kun puhdasta kosteaa pyykkiä tippuu lattialle ja se muuttuu karvaiseksi. Aina voi lohduttautua, että eläintalouksissa pitäisi olla vähemmän allergioita, siedätyksestä ei ainakaan ole pulaa! Allergikkoja voi kuulemma auttaa myös sisäilmanpuhdistin.

Muutama kehräämö valmistaa lankaa koirankarvasta lampaanvillaan sekoitettuna, hyvä idea! Itsekin säästän harjoista isommat karvakasat. Yksi käyttökohde on linnunpöntöt: kun tyhjennän syksyllä pöntöt vanhoista pesämateriaaleista, niin laitan tilalle kissojen karvatuppoja talvilämmikkeeksi ja uuden pesän pohjaksi. Mahtavatko tintit tietää, että pehmuste on lähtöisin arkkiviholliselta! Joskus keväällä olen tosin huomannut, että karvat onkin viskattu ulos: jotkut tintit taitavat haluta tehdä itse kevätsiivouksensa ja sisustaa oman makunsa mukaan.

Kaikesta karvasta huolimatta eläinystävistä on meille enemmän iloa kuin mitään muuta ja tilapäiskotitoiminta on rakas harrastus.

Iloista kevättä ja karvanlähtöaikaa!

Villiintyneestä kotikissaksi – kyllä se onnistuu!

PESUlla on monia onnellisia esimerkkejä eläimistä, jotka ovat tilapäiskotien hoidossa kehittyneet mainioiksi lemmikeiksi. Sellainen ei välttämättä onnistuisi löytöeläintalojen tarhaolosuhteissa.

Meilläkin on ollut muutamia villiintyneitä aikuisia hoitokissoja ja kaikista on tullut mahtavia kotikissoja. Viimeisin ja vaikein tapaus on Onerva. Sen tarina on hyvin tavallinen: maatilalla oli useampi leikkaamaton kolli "hiirikissana" ja laumaan saapui myös Onerva-neiti. Pitäisihän kaikkien tietää kuinka siinä käy: kohta kissoja oli useita kymmeniä. Tällaisten populaatioiden hoitaminen on eläinsuojeluyhdistyksille valtava urakka ja kuluerä eläinlääkärilaskuineen.

Onerva saapui meille pentuineen loppusyksystä. Se oli kohtuullisen hyvässä fyysisessä kunnossa; ei vielä kovin vanha ja tilalla oli sentään ruokaa ja suojaa (eiväthän kissat muuten talvista selviäisikään). Alku oli hyvin hankala, Onerva oli varsin aggressiivinen. Villiintyneet emokissat voivat puolustaa pentujaan, jolloin on paras keskittyä pentuihin, ja hyödyntää tutustumisessa niiden leikkisyyttä ja loputonta ruokahalua.

 Omppu eli Onerva vilvoittelemassa tuuletusluukussa kesähelteillä.

Mitä sitten tehdä aikuisen villiintyneen kanssa joka ei tahdo sietää ihmistä edes samassa huoneessa? Tehtävä on oikeastaan helppo: ei tarvitse tehdä mitään erikoista. Kissan tarpeista tietysti huolehditaan ja ruoka tarjoillaan mielellään niin että kissa näkee ruuan tuojan, samalla voi vähän jutella ystävällisesti. Sitten vain odotetaan. Ja Onervan tapauksessa odotettiin vielä lisää.

Joku rauhallinen ilta kissa vihdoin päättää, että on turvallista hiipiä ihmisten ilmoille muulloinkin kuin yön pimeydessä. Onervalla tuohon meni noin 5 kuukautta – ilman pentuja olisi päästy varmasti vähemmällä, mutta sitkeyttä tarvitaan. Kestää vielä aikaa ennen kuin arkajalka uskoo, että ihmiset eivät liiku jahdatakseen sitä: kissahan on luonnossa itsekin saaliseläin ja siksi epäluuloinen. Täytyy vain jaksaa jutella ystävällisesti ja ruokakuppia voi viedä pikkuhiljaa lähemmäs. Turha siis vielä yrittää koskea, saa luultavasti vain haavoja käsiinsä ja pahoittaa mielensä, vaikka välillä haluaisikin kokeilla missä kissan rajat nyt menevät. Eikä kannata tuijotella, sehän on eläinmaailmassa yleensä uhkava merkki. On vain yksi tie: kissan ehdoilla ja aikataululla.

Helpottaa jos kodissa on omia hellyydenkipeitä kissoja, ne toimivat positiivisena esimerkkinä. Parhaimmillaan saa havaita kehräyksen rauhoittavan voiman: nurkassa tärisevä pelkääjä rentoutuu silmin nähden, kun tuo lähelle toisen hurisevan ja puskevan kissan. Useamman villiintyneen kesken pelko vain tarttuu.

Onervakin oppi kevään aikana tulemaan muiden innostamana keittiöön ruoka-aikaan. Herkkusuuta on aina helpompi lähestyä lahjusten kanssa! Ruoantarjoilu onkin oleellista: ruokaa ei kannata pitää aina vapaasti tarjolla, sillä yhteys syntyy ravinnon kautta. Kissat pitävät säännöllisistä ruoka-ajoista ja muista rutiineista. Kesyttäminen ei muutenkaan onnistu, jos itse käy kotona vain kääntymässä; luottamuksen syntyminen vaatii läsnäoloa. Esimerkiksi iltapalan tarjoilu heittelemällä raksuja saaliiksi (itse mukavasti sohvalta) on oiva kontaktikeino: kissa saa samalla liikuntaa ja lajinomaista toimintaa. Jos kissa ei ole kovin nirso, niin se yleensä innostuu tästä yhteisestä harrastuksesta.

Lisäksi tarvitaan vähän tietoa kissan elekielestä. Ensin kissa kiehnaa pöydän jalkoja ja tulee pikkuhiljaa lähemmäs häntä reippaasti ylhäällä. Ei mene enää kauaa kun pöydän jalan sijaan onkin itse puskettavana. Silloin voi jo koittaa tarjota herkkupalaa sormista. Silmien sulkemiseen, "sirkuttamiseen", kannattaa vastata samalla tavalla, sillä se on kissalta suuri luottamuksen ja rakkauden osoitus.

Omppu ja kissanpäivät: oi lattialämmityksen autuutta.

Nyt vuoden päästä ei tahdo uskoa että tuo huriseva ja puskeva eläin on se sama villipeto. Onerva hyväksyi myös ihmiset laumaansa, kunhan sai vaan rauhassa tottua elämäänsä sisäkissana. Se onkin nykyisin hyvin seurallinen, aina siellä missä ihmisetkin; nukkuu öitä vieressä ja sylissä-olokin onnistuu hurinan kera, eikä pelkää vieraita. Se ei tunnu edes kaipaavan ulos, niin leppoisaa sen elämä on. Se on hyvin siisti ja rauhallinen kotikissa, kunhan saa harrastaa vähän saalistusta raksujen kanssa.

Kaikista villiintyneistä ei tule välttämättä aivan noin kesyjä – ovathan kaikki vähän erilaisia persoonia –, mutta ainakin ne oppivat elämään ihmisten kanssa. Sellainen kissa sopii hyvin kotiin, jossa on jo ennestään sylikissa ja jolle kaivattaisiin seuraa. Anna siis aikuiselle kodittomalle mahdollisuus!

Tyypillinen kissa

Pirkanmaan eläinsuojeluyhdistys Pesu ry ottaa vastaan useita kymmeniä kissoja, koiria, kaneja ja muita lemmikkejä vuoden aikana. Hetken aikaa työtä tehneenä alkaa nähdä jo tiettyjä trendejä tulevissa eläimissä.

Hemi, kuvassa esiintyvä pentu, tuli Pesulle silmät rähmien orpona. Hän sai oman kodin vuonna 2013.

Haluaisin sanoa, että jokainen suomalainen eläin asuu hyvässä kodissa elämänsä alusta viimeisiin henkäyksiin asti. Itseasiassa, jopa uskoin joskus näin; että eläimestä luopuminen olisi harvinaista. Saatoin vielä ymmärtää, että eläimille haluttiin etsiä uusi koti jonkun ison elämänmuutoksen vuoksi. Niin, että siitä kaverista olisi oikeasti surullista ja tuskallista luopua.

Mutta kun ei se vaan niin mene.

Äkillisesti kehittynyttä allergiaa, elämäntilanteen muuttumista tai pitovaikeuksia – kaikenlaisilla syillä niitä eläimiä meille tulee. Jotkut syistä ovat joskus totta, ja voin ymmärtää myös sen tuskan, jos rakkaasta lemmikistä joutuu luopumaan epäreilun tilanteen vuoksi.

Jaffa liittyy kotiaetsiviin syys-lokakuun vaihteessa ja edustaa tyypillistä Pesulle tulevaa kissaa noin vuotiaana kollipoikana.

Piittaamattomuutta vai tietämättömyyttä?

Tyypillinen Pesulle tuleva kissa on noin vuoden ikäinen leikkaamaton uros. Puhelimessa asiaa ei ikinä myönnetä, mutta asia huomataan tilapäiskodissa; sukukypsäksi tuleva kolli kun merkkailee leikkaamattomana. Asia olisi helposti estettävissä kastraatiolla, mutta usein siihen ei piisaa omistajalla rahaa, vaikka uusin Wii tai Pleikkari hyllystä pilkottaakin kissaa hakiessa. Varsinkin keväisin näitä casanovia tulee useita, kun naaraiden kiimailu alkaa ja aiheuttaa kolleilla merkkaamisen tarpeen. Onko kyse tiedon puutteesta vai välinpitämättömyydestä, sitä on vaikea sanoa.

Jostain syystä myös vanhempia kissoja on alkanut tulla yhdistykselle äkillisesti iskeneen kissa-allergian vuoksi. En ole lähtenyt arvailemaan, mikä taustalla on ongelmana. Nämä kissat ovat usein herttaisia kokoperheen lemmikkejä, jotka rakastavat rutiineja. Ja haluavat vain oman, pysyvän kodin eläkepäivien viettoon.

Nappi etsii edelleen ihka omaa kotia Pesun sivuilla.

Suomessa vuosittain yli 20 000 koditonta

Omistajan rehellisen piittaamaton asenne on se vaikein kohdattava. Jotenkin sitä toivoisi, että kun eläimen hankkii, siitä huolehtii alusta loppuun saakka, lääkärikäyntien, asianmukaisen hoidon ja myös ruokinnan suhteen. Tämä ei kuitenkaan aina toteudu. Kissa saatetaan ottaa hetken mielijohteesta, ja ensimmäisten ongelmien tullessa vastaan siitä halutaan eroon. Vaikka sama asenne on vallalla myös muiden lajien omistajilla, jostain syystä piikki näkyy tilastoissa nimenomaan kissojen kohdalla. Noin 20 000 kissaa on vuosittain vailla kotia, arvioi Suomen Eläinsuojeluyhdistys SEY.

Jokaiselle niistä soisin oman, rakastavan kodin, joka kokee ne perheenjäsenenä, ei esineenä, jonka voi pistää eteenpäin kyllästymisen iskiessä. 

Päivä pentukodissa

Kissakoordinaattorin arkeen kuuluu välillä jonkin verran maakuntamatkailua. Varsinkin silloin, kun eläinsuojeluyhdistyksen alueena on niinkin laaja alue kuin Pirkanmaa: auton ratissa tulee vietettyä joskus tuntejakin, että pääsee paikan päälle.

Jalka! Apua!

Nämä kolme orpopentua tulivat yhdistykselle kesäkuulla pariviikkoisina palleroina. Ne viettävät tällä hetkellä kissanpäiviä tilapäiskodissa mussuttaen tuttipullosta maitoa; toki nyt opetellaan jo vähän märkäruoallekin.

Ilta koostui kahvittelun lomassa myös kissanpentujen hiekkalaatikon tutkimisesta ja analysoimisesta. Pentue oli ollut jonkin verran löysällä ja pohdittiin yhdessä tilapäiskodin kanssa hoidon tarvetta. Kaikki kolme pentua olivat kuitenkin tällä hetkellä hyvin energisiä.

Tilapäiskodin arkeen usein kuuluu ikäviäkin asioita. Pentukodilla jatkuva siivoaminen on sitä; pennut eivät mitään kauhistuttavan siistejä vielä elämänsä alussa ole. Imurointia, mattojen vaihtamista, pyykkäämistä - siitä on kissanpennut tehty! Vaikka ne ovat suloisia ja ihania, pentueissa on aina iso työ.

Varsinkin orpopennut usein työllistävät paljon, koska elämän alussa niiden pääasiallinen ravinto on maito - tai tässä tapauksessa maidonvastike - ja pentuja tulee syöttää useita viikkoja jopa kahden tunnin väliajoin. Ison pentueen ollessa kyseessä päivärytmi koostuu lähes kokonaan pentueen syöttämisestä.

Hiekkalaatikon näytteiden perusteella seurailua kuitenkin jatketaan, mutta akuuttia hätää tällä hurmaavalla kolmikolla ei ole. Illan aikana nähtiin myös tyylisuorituksia saalistamisesta ja lopuksi uinahdettiin pullomamman syliin.

Musta tulee isona hurja saalistaja!

Miksi täällä on kenkä... ?

Miten täältä pääsee pois, help!

Mamman syli on paras syli.

Konna Kontiola

Kissat, kanit ja koirat ovat Pirkanmaan eläinsuojeluyhdistyksen yleisimpiä kodinetsijöitä. Joskus harvakseltaan kotia etsivien joukossa on myös matelijoita. Yksi heistä on Konna Kontiola, noin 1-vuotias punakorvakilpikonna. Hän odottelee sitä omaa loppuelämän kotia tilapäiskodissa Valkeakoskella.

Konna Kontiola on valloittava ja virkku tapaus, joka tarkkailee huolellisesti kaikkea mitä sen ympäristössä tapahtuu. Konna on vielä pienikokoinen, mutta se omaa valtavan ruokahalun: sen oman pään kokoinen kalanpala katoaa sen kitaan alta aikayksikön! Kala onkin Konnan suurta herkkua, ja kasviksia napostellaan vasta kun muuta ei ole tarjolla. Myös kuivatut tubifex-toukat ovat Konnan lempiruokalistan kärkipäässä. Monipuolisen ruokavalion opettelu onkin vielä kesken.

Syömisen lisäksi Konnan päivät kuluvat uiskennellessa 250-litraisessa akvaariossa, jota on muuteltu punakorvakilpikonnan tarpeita vastaavaksi. Kaarnanpalasta Konnalle on rakennettu lekottelualusta, johon se kroolailtuaan tarpeeksi kiipeää ketterästi lämmittelemään. Lamput lämmittävät lekottelualustan miellyttävän lämpöiseksi, jotta siinä voi ottaa mukavat päivälevot ennen seuraavaa uintituokiota. Uimasilleenkin Konna pulahtaa yllättävän nopeasti, erityisesti jos se kokee jonkin vaaran uhkaavan sitä. Sen pienissä raajoissa on yllättävän paljon voimaa.

Konnan touhut kiinnostavat myös tilapäiskodin muita eläinasukkeja. Aikaisemmin tässä blogissa esitellyt kissatyttöset Muru ja Nappi seurailevat usein mielenkiinnolla kun Konna ui altaassaan. Erityisesti Murun on välillä aivan pakko tavoitella tassulla Konnaa akvaarion ulkopuolelta käsin. Konna taas ei välitä kissoista tuon taivaallista: se näyttää tietävän, että kissojen ja konnien maailmoja erottaa paksu akvaariolasi.

Kissojen ulkoilua

PESUn Facebook-ryhmässä keskusteltiin hiljattain kissan valjasulkoilun vaikeudesta, lähinnä siitä että kissa alkaa mouruta ovella ulos kerran päästyään. Itse en ole ongelmaan törmännyt, mutta olenkin asunut vain vähän aikaa kissan kanssa kerrostalossa. Rivitalossa omaan pihaan voi piipahtaa helposti useasti päivässä, mutta käymme myös oman pihan ulkopuolella kävelyllä kerran päivässä. Kerron tässä aiheesta hieman laajemmin.

Virikkeiden puute voi olla kurjaa monelle sisäkissalle; älykäs saalistaja lemmikkinä vaatii paljon aktivointia ja tylsistyminen voi oireilla monin tavoin. Ulkoilua voi kuitenkin harrastaa turvallisesti valjaissa, jos haluaa tarjota muutakin kuin esim. lasitetun parvekkeen haju- ja äänimaailmaa. PESUn kissoissakin on ollut ennestään valjaisiin tottuneita kissoja, kuten Jennin huhtikuun kirjoituksen Elmeri. Luovutusehdoissa puhutaan sisäkissoista, mutta se ei suinkaan sulje pois valjaita tai ulkoilutarhaa.

Meilläkin on ollut yksi valjasteleva hoitokissa, mutta voin kertoa että kolmen kissan ulkoiluttaminen kävi jo työstä, kun kaksi omaa kissaanikin ulkoilevat. Tämä nuori kolli oli kuitenkin sen verran energinen tapaus, että katsottiin hyväksi tarjota sille kunnon liikuntaa tilapäiskodissakin. Onneksi myös uusi koti innostui asiasta.

Kissan ulkoilutus riippuu suuresti eläimen luonteesta, eli aina kissan ehdoilla mennään. Toinen nuuhkisi joka mättään läpi, että homma käy jo itselle vähän tylsäksi. Toinen taas sinkoaa ovelta täyteen vauhtiin niin ettei perässä meinaa pysyä, ja välillä käydään puussakin parkour-tyyliin. Omien kissojeni luonne-erojen vuoksi niitä onkin paras ulkoiluttaa erikseen, muuten homma menee ikäväksi solmuiluksi – ellei sitten satu olemaan toista ulkoiluttajaa paikalla.

Vaikka lenkille lähtö joskus itsestä tökkii, niin kissan into ei voi olla tarttumatta. Olen opettanut kolme aikuista ja yhden nuoren kissan valjaisiin, eikä ole siis myöhäistä aloittaa. Ensitutustuminen ”henkseleihin” sisätiloissa on aina vähän rimpuilua, mutta kun ulos asti vihdoin päästään, niin pian pelkkä valjaiden esilleotto saa kissat sinkoamaan ovelle. Kunnon tukevat valjaat ja talutin ovat välttämätön sijoitus tuntien kissojen notkeuden. 

Ulkona on paljon vaaroja ja pelottavia asioita, kuten koirat ja mopot, joten kannattaa miettiä rauhallista paikkaa ja aikaa, jos ei ole omaa pihaa. Irrallaan juoksevat koirat voivat olla riski varsinkin yleisillä alueilla liikkuessa, mutta kuljetuskoppa tai jopa puuhunkiipeäminen voi olla turva. Kerrostalosta on joka tapauksessa paras siirtyä ulos kopassa. Keskusta-alueilla voi olla puistoissa turhan vilkasta, eivätkä arimmat tapaukset uskalla välttämättä ulos missään, jolloin homma kannattaa unohtaa turhan stressin välttämiseksi.

Hiiri saa varoa kolossaan, mutta pikkulinnut ja oravanpoikaset ovat sentään turvassa tältä nuuskijalta.

Huonolla säällä ulkoilemme harvoin, mutta kissojen on yleensä päästävä omin nenin todistamaan sää portailta ennen kuin levoton pyörintä ovella talttuu. Jotta kissa ei alkaisi mouruamaan ovella, niin säännöllinen rytmi ulkoilussa helpottaa. Ulkoilu on siis mitä parhainta aktivointia, mutta siihen kannattaa varautua sitoutumaan. Kuten Facebookissa kommentoitiin, jollekin ei tunnu mikään määrä ulkoilua riittävän, mutta ei kai auta kuin pitää kiinni lenkkeilyajoista, vaikka kaunis kesäsää innostaisi nyt pidempään nautiskeluun.

Ulkoilutarha tai lasitettu parveke ovat toki turvallisia ja helppoja paikkoja, jossa eläin voi olla yleensä ilman jatkuvaa vahtimistakin. Myös kevyempiä kissoille suunnattuja parvekeverkkoja löytyy, mutta niistä ollaan montaa mieltä: verkon tulisi kuitenkin kestää, jos kissa päättää hypätä vaikka ötökän perään, ja löysä verkko voi olla kuristumisvaara. Taloyhtiöltä kannattaa muuten tarkistaa lupa verkottamiseen.

Mukavia ulkoilukelejä loppukesälle!