Napin matka omaan kotiin

PESU ry:n kissatilapäiskotina toimiessani minulta on kysytty monia kertoja, eikö hoitokissasta luopuminen ole vaikeaa. Itse olen aina vastannut että ei, koska olen kissan tulosta asti valmistautunut siihen, että jonain päivänä se lähtee. Näin on tarkoitus tapahtua, jotta tilaa uusille kodittomille vapautuu. Kuitenkin jotkut kissat jättävät hoitajansa sydämeen tavallista suuremman tassunjäljen. Näin oli erityisesti tässäkin blogissa aiemmin esitellyn Napin kohdalla.

Nappi tuli luokseni tilapäiskotiin tammikuussa vuonna 2013. Ujoudestaan johtuen Nappi ei ollut kaikista kuumin katti kissojen kodinsaantirintamalla, ja kyselyjä Napista tuli vain harvakseltaan vuosien varrella. Napin ikääntyessä sen luonne muuttui rohkeampaan suuntaan: se ei enää piiloutunut vierailtakaan ihmisiltä, vaan tuli hyvin nopeasti katsomaan tulijoita. Koskea sitä ei silti edelleenkään saanut. 

Kissa jota ei saa koskea? Mitä arvoa sellaisella kissalla on? Nämä kysymykset minulle on Napin tilapäiskotina toimiessani esitetty usein, joko ne ääneen lausumalla tai kohteliaammin rivien väliin piilottaen. Olen tietysti aina loukkaantunut hurjasti, suuttunutkin. Kuinka voisin kertoa ihmisille miten mukava kissa Nappi on, miten suloinen, persoonallinen ja hauska, koko ajan kodin touhuissa mukana oleva oma kissapersoonansa? Muiden ihmisten silmissä Napin näennäinen ujous nollasi kaikki sen positiiviset ominaisuudet. Koin, että vain minä tunsin Napin ja näin sen ainutlaatuisuuden.

Kunnes syyskuun loppupuolella tänä vuonna puhelin soi. Pariskunta Ylöjärveltä etsiskeli kissakaveria hiljattain yksin jääneelle, noin Napin ikäiselle Vili-kollilleen. Alkuun suhtauduin skeptisesti: tuskinpa heitäkään kiinnostaa enää, kunhan tulevat paikan päälle toteamaan millainen Nappi on. Osoittautui kuitenkin, että erehdyin: näiltä ihmisiltä vaikutti löytyvän ymmärrystä Napin erityislaatuisuudelle. Ennen kaikkea Nappi yllätti käyttäytymällä hyvin rohkeasti ja positiivisesti heitä kohtaan. Koin sen hyvänä merkkinä.

Tätä kirjoittaessani Nappi on elellyt hyvän tovin uudessa kodissaan Ylöjärvellä. Siellä sillä on ikioma kissapoikakaveri ja oma tilava talo, ilman vaihtuvien kissakavereiden aiheuttamaa stressiä. Nappi ehtii elää luonani lähes viisi vuotta. Luulin, että tunnen Napin hyvin, mutta silti se onnistui yllättämään minut sillä, miten hyvin se on sopeutunut uuteen kotiinsa. Näiden vuosien jälkeen Napin luovuttaminen uuteen kotiin on ehkä vaikeinta, mitä olen PESUn tilapäiskotina toimiessani tehnyt. Kuvittelin, ettei Napin voisi olla onnellinen muualla kuin minun luonani, mutta olin väärässä. Napin tarina jatkuu suotuisissa merkeissä, myötätuulessa.

Nappi ja uusi kissakaveri Vili
(c) Kaisa Salminen

Nappi tyytyväisenä uudessa kodissaan
(c) Kaisa Salminen

Napin ja Murun tarina

Sekä Napin että Murun elämä alkoi kuten niin monen muunkin Pirkanmaan eläinsuojeluyhdistyksen hoiviin päätyneen kissan: he syntyivät osaksi vapaina ulkoilevia kissalaumoja, kumpikin tahoillaan Tampereen lähikunnissa. Nappi syntyi syksyllä 2010 ja ehti viettää villiä, vapaata ja vaarallista ulkokissan elämää yhden talven ajan, ennen kuin hänet poimittiin sisälle lämpimään. Muru taas syntyi kesällä 2012 ja ehti asustella ulkosalla elämänsä ensimmäisen vuoden ennen sisäkissan elämäänsä.

Elämän alkutaival on jättänyt jälkensä sekä Nappiin että Muruun. Nappi on kissa, joka ei ihmisistä piittaa, kunhan ne vain eivät tule liian lähelle. Ihmisille on Napin elämässä varattu vain huoltajan rooli. Nappi pitää huolen siitä, ettei ihminen pääse kosketusetäisyydelle. Silloin tällöin hänen tarkkaavaisuutensa tosin herpaantuu, ja hän saattaa aivan vahingossa ruokkimistouhujen ohessa käydä keittiössä puskemassa ihmisen jalkaa... Kissakavereita Nappi sen sijaan rakastaa, ja komeille kolleille keimailua hän ei kerta kaikkiaan voi vastustaa. Ilman kissakaveria hän vetäytyy kuoreensa ja taantuu piilottelemaan sängyn alle tai huonekalujen taakse. Kunhan Nappi vain saa tukea kissakaverilta, hän on kyllä näkyvästi mukana kodin touhuissa koko ajan.

Nappi päiväunilla

Muru on luonteeltaan hyvin aktiivinen ja utelias kissa. Leikit ovat hänelle kaikki kaikessa. Jopa ruokailuhetkestä Muru tekee leikin: hän ottaa ruokapaloja tassuunsa ja viskelee niitä näkyvästi ympäri keittiötä, juosten sitten niiden perään niitä ”saalistamaan”. Usein Murun löytää möyrimästä sängystä päiväpeiton alta. Hän myös juttelee omalla tavallaan hiljaa kurisemalla. Ihmisistä Murukaan ei erikoisemmin välitä: jos hän saa päättää, ihmiset pysyvät sopivan välimatkan päässä, ja hän tulee halutessaan itse tarkastelemaan näitä kaksijalkaisia lähempää. Joskus hän jopa sallii pienen rapsutuksen korvan takaa.

Napin ja Murun tiet kohtasivat syksyllä 2013 tilapäiskodissa Valkeakoskella. Alun tutustumisrituaalien jälkeen Nappi ja Muru ovat olleet erottamattomat. Parhaat päiväunet saa otettua yhtenä keränä sängyllä tai kiipeilypuun korissa. Välillä ystävää hemmotellaan hellällä turkin pesulla. Aika usein pesuhetki muuttuu ystävällismieliseksi painituokioksi. Riitaa tytöille ei tule koskaan. Sähäkät juoksukilpailut otetaan Nappi edellä ja Muru perässä – ja sitten mennäänkin jo toiseen suuntaan käänteisessä järjestyksessä.

Muru ja Nappi päiväunilla

Napin ja Murun tarinan viimeistä lukua ei ole vielä kirjoitettu. Ihannetapauksessa se sisältäisi oman, yhteisen loppuelämän kodin. Tästä kodista löytyisi ymmärtäväinen ihminen, jolla olisi aikaisempaa kokemusta kissoista, ja joka ymmärtäisi näiden ihanien, persoonallisten neitojen erityislaatuisuuden ja heidän tarpeensa. Leikin, hyvän ruoan, turvallisten rutiinien ja ajan avulla Napista ja Murusta saa kivat kissakaverit, joiden touhuja on mukava seurailla päivittäin.